lauantai 24. joulukuuta 2016

Iloista joulua!

Viikko sitten Helmin 6 vuotissyntymäpäivänä otettujen kuvien myötä haluan toivottaa kaikille tutuillemme ihanaa joulunaikaa! Erityisterveiset kasvateille omistajineen.




 Viettäkäähän iloinen ja hymyntäyteinen joulu yhdessäolosta nauttien!

torstai 22. joulukuuta 2016

Rallytokokärpänen


Dodiin, rallytokon alkeiskurssi Showhau:lla on ohi. Kurssi oli hyvä: Ohjaaja antoi toimivia vinkkejä ja ryhmäkoko oli varsin maltillinen. Varsin ylpeänä nyt kerronkin, että jatkoimme Marin ja Pörrin kanssa jopa heti tällä viikolla treenausta omatoimitreenauksen muodossa. Pimeydestä ja kurasta huolimatta siis viime tiistai-iltakin pyhitettiin rallytokolle. Tehtiin radanpätkää läheisen koulun kentällä. Tiukukin pääsi taas rallytokoilemaan ja sitä oltiin niin tomerana, että!

Kaiken kaikkiaan vaikuttaa siltä, että laji on jopa hiukan vienyt mukanaan. Rallytokossa on ehkä parasta se, että siinä on sopivasti vaihtelua ja mukavasti onnistumisen elämyksiä. Ylempien luokkienkin kyltit kuulostavat aika hauskalta. Ja treenaus on helppoa: rakentaa vaan radan vaikka vähän sitä mukaillen, miten laminoidut kyltit nyt ovat sattuneet järjestykseen, ja sitten vaan liikkeelle. 

Viimeisellä kahdella kurssikerralla ei tullut vastaan mitään ihan mahdottoman vaikeita kylttejä, joten oikeastaan mun ja Helmin treenilistalla on palkaamattoman seuruun ja eteen (suorana) istumisen vahvistamisen lisäksi vain jo viimeksikin mainitsemani kyltit: 



Näistä molemmista istu-versio on toki haasteellinen myös, mutta ilman istumista sivulle kyltit ovat meille kaikkein vaikeimmat. Helmille ei siis ole koskaan opetettu viereentuloa takakautta, mutta nyt sellainen tarvitaan. Pitäisiköhän tässä olla käsky "takaa"? Agilityssa on tullut käytettyä "kierrä"-huudahduksia jonkin verran. Tötsää tässäkin lajissa koira pääsee jossain kohtaa kai kiertämään tai ainakin lähestymään, joten loogisinta voisi olla ottaa tälle oma käsky. 

Vikalla kurssikerralla jo testailtiinkin, että takaakierto etenee hyvin niin, että noin joka kolmas kerta nakki ei lennä avuksi kiertoon lähtiessä. Pari onnistunutta toistoa lentävällä nakilla ja sitten yksi ilman, niin se yksi menee oikein hyvin. Käsiapuja kun lajissa kerran saa käyttää, niin ei haittaa liioitella takaakiertoon ohjaavaa elettä. Takaa sivulletuloa ja vasenta täyskäännöstä pitäisi lisäksi samalla varmaan harjoitella niin, ettei ohjaaja sotkeudu hihnaan. 

Seuraamisen treenaaminen on varmaan se vaikein asia, mutta kehujen käyttäminen sekä tieto siitä, että seuruun ei tarvitse olla yhtä tiivis kuin tokossa, helpottaa kuitenkin mukavasti. Tekosyyt alkaa olla siis jo aika vähissä, joten nyt vaan viikottain treeniä. Jospa sillä rohkaistuisi niin, että joskus kevät-kesällä voisi vaikka kisakenttiäkin harkita :)

Tokavikan kurssikerran vierailijatähti Mio sekä vakkaritreenailijat Pörri ja Helmi

sunnuntai 4. joulukuuta 2016

Rallytokoa shiban kanssa

Ilmoittauduttiin pitkästä aikaa kurssille, nimittäin rallytokokurssille! Ilmoittautumisen kynnystä helpotti se, että Mari ja (Helmin poika) Pörri lähtivät kanssamme yhdessä tuumin ihmettelemään rallytokon alkeiden maailmaa. Kurssia on nyt kolme kertaa takana ja vielä pari kertaa edessä. Eniten on yllättänyt se, miten vaikeaa on muistaa a) kaikkien kylttien tarkka suoritustapa ja b) se, että käsiapuja saa käyttää. Vanha tokoharrastaja sisälläni soimaa joka kerta, kun kädet viuhuvat ja kroppa kääntyilee, vaikka elekieli rallytokossa tuntuu olevan melkeinpä ihan suotavaa..

Oman lisämausteensa kurssiin on tuonut Tiuku, joka pääsi kahdelle ensimmäiselle kerralle tuuraamaan Helmiä. Helmi nimittäin aloitti juoksun juuri viikko ennen kurssin alkua. No, tämä oli odotettavissa ja oikeastaan oli ihan virkistävää käydä Tiukun kanssa piiiiitkästä treenailemassa jotain muuta kuin agilitya. Tiukulla ei ole ikinä ollut turhan vakava ote mihinkään, joten tottelevaisuudenkin suhteen neiti on (ja on aina ollut) varsin huoleton. Tiuku kyllä tietää, osaa ja osallistuu, mutta mielellään keksii ihan itse temppuja, joita tehdään ja leikkii yhtäkkiä kuuroa (samalla kuitenkin nakkia tuijottaen), kun häneltä pyytää jotakin tylsää tai samaa asiaa liian monta kertaa. Ilmeisesti kaikenlaiset kieput, pomput, kierrot ja luoksetulot ovat kivoja, mutta jäävät ja täsmälliset liikkeet sitten mielellään ihan muiden heiniä. No, hauskaa meillä kumminkin on ollut!

Rallytokon kyltit löytyvät täältä. Alokasluokasta löytyy 30 kylttiä, joista vielä on reilut kymmenen kurssilla läpikäymättä. Vaikeinta tähän menneessä on ehkä ollut tuo näpsäkkä eteenistuminen, sitä kun kummallekaan koiristani ei ole koskaan opetettu. Edestä istumasta takakautta sivulle ja varsinkin täyskäännös niin, että koira kiertää ns. ohjaajan takaa, ovat vähän vielä hakusessa. Helmin kanssa saattaa tulla myös haasteita siinä, ettei aina sivulle tullessa istuta. Tiuku puolestaan on sivulla seisomisessa ihan luonnonlahjakkuus, koska harvemmin jaksaa siihen istua jos ei erikseen asiaa pyydetä :D

Tällä kolmen kurssikerran kokemuksella rallytoko on mielestäni jännä (ja osittain hieman epälooginenkin) yhdistelmä tarkkaa ja ei-niin-tarkkaa työskentelyä, mutta hienoa lajissa on käsiapujen ja kehujen salliminen. Arkielämässä käsiavut ovat kuitenkin ihan yhtä toimivia kuin äänikäskytkin ja miksipä koiran kehumista nyt pitäisi niin kovasti rajoittaa. Käskyjen toistamista sen sijaan en lähtisi rallyharrastajanakaan kovasti harjoittamaan, koska ääniavun/käsimerkin toistamiseen jää äkkiä jumiin. Joka tapauksessa, rallytoko on kuitenkin laji, jonka harrastaminen sopii rodulle kuin rodulle. Kylttien opettelu on varmasti hyödyllistä jo koiran perustottelevaisuutta ajatellen ja saapa omistajakin kylttejä muistellessa vähän aivojumppaa. 

Eli tällä kokemuksella uskallan suositella! Kuka siellä on jo kokeillut?

PS. Perinteisen tottelevaisuuden puolelta saatiin hehkutettavaa, kun Jaana ja Navi (FI MVA V-14 TK1 Mirai No Ayumi Akai) nappasivat ykköstuloksen tokon avoimesta luokasta! Jihuu! 

sunnuntai 23. lokakuuta 2016

Pohdinnan paikka



Mirai No -pentuja on syntynyt nyt kuuden pentueen verran. Kaikissa pentueissa olen hahmottanut tietyn vision siitä, mitä arvokasta kyseinen pentue onnistuessaan maailmaan tuo. Yleensä visio koskee niin luonnetta, ulkonäköä kuin populaatiollista näkökulmaa. Pentueen vanhempien pitää myös olla mahdollisimman terveitä ja lisääntymisen tulee onnistua luonnonmukaisesti, siis tapahtua koirien ehdoilla. Terveen koiran määritelmästä voisi puhua monen blogitekstin verran, mutta oikeastaan sopivaa näkemystä jalostushiban terveydellisistä rajanvedoista edustaa mielestäni nykyinen shiban jalostusohjesääntö.


Ovatko pentueiden visiot sitten toteutuneet? Ovatko pentueet olleet onnistuneita? Tietyissä määrin koen olevani onnistunut. Kaikki kasvattini ovat löytäneet hyvän kodin, johon ne ovat sopeutuneet ja jossa ne elevät elämäänsä kiltteinä ja kuuliaisina (pääosin :), rakastettuina perheenjäseninä. Jokaiseen pentueeseen on myös osunut (rajallisesta näyttelyintoilusta huolimatta) jonkin verran näyttelymenestystä ja ne erityisesti visioimani ominaisuudet - joita ovat olleet eri pentueissa keskimääräistä vahvempina esim. sosiaalisuus, avoimuus, koulutettavuus, japanilaistyyppinen ilme, kauniit väritykset, vahva luusto, hyvät kulmaukset tai sulavat liikkeet - ovat tulleet kussakin pentueessa ainakin jossain määrin esiin. 


Asiaa voi kuitenkin katsoa myös toisella tapaa. Kasvateissani on putkahtanut esille yllätyksekseni aika monenlaistakin terveydellistä vikaa. Näistä suurinta osaa on ollut vaikea johtaa koiran vanhempiin tai edes isovanhempiin. On piilokiveksiä, kutinoita / allergiaa, kyynärmuutoksia, D:n ja E:n lonkat, kevyttä polvien löysyyttä, puuttuvia hampaita ja hammaskiveä, virtsatietulehduksia - ja jopa tämä yksi varvasanomylia. Onneksi (jos nyt niin voi sanoa), nämä eri "viat" ovat jakaantuneet suunnilleen niin, että vakavampia vikoja esiintyy vain maksimissaan se yksi per kasvatti. Esimerkiksi löysistä lonkistaan koira ei välttämättä kärsi ollenkaan, jos vaiva huomioidaan ja hoidetaan varhaisesta vaiheesta asti ja koira muuten on terve ja pysyy hyvässä kunnossa. 


Joka tapauksessa tälläisten vikojen esiintyminen saa joka kerta miettimään, että miten nämä voisi jatkossa estää. Miten voisi kasvattaa takuuvarmasti täydellisen terveitä shiboja? Uskon, että (karkeasti arvioituna) kymmenen prosenttia varmemmin terveyttä voisi saavuttaa, kun valitsisi jalostukseen vain shiboja, joiden sukulaiset ovat useammat sukupolven ajalta minulle tuttuja koiria ja terveeksi tutkittuja. Lisäksi jalostusshibojen terveyden tulisi olla kaikilta osin täysin priimaa (nollaa ja A:ta eikä muitakaan eläinlääkärikäyntejä), koiran ikä astutushetkellä mielellään jo 4-5 v ja parivalinnoissa tulisi pysytellä täydellisessä ulkosiitoksessa (eli löytää kaksi sukutaulua, jossa shibat ovat terveeksi tutkittuja ja todettuja, mutta eivät toisilleen mitään sukua). Näin todennäköisyys täysin terveille shibapennuille saattaisi olla nykyisen ehkä noin 50-60 % sijaan noin 60-70 %. 


Olisiko jokusen kymmenikön todennäköisyyden prosenssiparannus sen arvoista, että voisi käytännössä unohtaa kasvatuksestaan kaiken muun, kuten rotuominaisuuksiin liittyvän, visioinnin?

Teoreettisesti ajateltuna voisihan myös lopettaa kokonaan roturajojen tuijottamisen ja varmistaa terveyttä priorisoivat jalostusvalinnat kasvattamalla sekarotuisia koiria. Onko ylipäätään nykyisenkaltainen rotukoiranjalostus tulossa ennemmin tai myöhemmin tiensä päähän? On helppo huudella, että englanninbuldoggien puhdas jalostaminen pitäisi kokonaan lopettaa, kun terveitä yksilöitä ei ole olemassakaan. Mutta kuka päättää, milloin jokin rotu on liian sairas jatkojalostettavaksi? Milloin shiba päätyy samaan sarjaan? 

Paljon kysymyksiä, vähän vastauksia. Jatketaan lisää myöhemmin, mutta pohdinnan paikka, mielestäni. Ihan meille jokaiselle koirankasvattajalle.


sunnuntai 16. lokakuuta 2016

Arkistojen aarteita: Voiko shiban kanssa harrastaa? (3/2013)

Julkaistu alunperin: Kolumni Shibasanomissa 3/2013, kirjoitettu elokuussa 2013.

FIN MVA TK1 Isomus Miryoku "Iitu"

 

Voiko shiban kanssa harrastaa?


Shiba herättää hurmaavalla olemuksellaan huomiota monissa eri tilanteissa. Joskus saa kyllästymiseen asti kertoa, mikä rotu oikein on kyseessä. Erityisen paljon huomiota rodun edustajan kanssa saa harrastuspiireissä – ilmiön olen todennut ainakin agilitykisoissa ja tokokokeissa. Sen lisäksi, että yleensä yleisöstä löytyy kyselijöitä ja rapsuttelijoita, monesti myös tuomarit intoutuvat kehaisemaan tarkkaavaisia pikkukettuja. Monet eivät ole nähneet rotua aiemmin mukana kisakentillä.

Toisinaan saan suoranaisia hämmästelyjä osakseni, koska harrastan ja peräti kilpailen enemmän tai vähemmän aktiivisesti tällaisen rodun kanssa. ”Eivätkö ne olekaan hirveän itsepäisiä, vaikeita ja aggressiivisia?” Shiban maine ei valitettavasti ole aina ihan parhaimmasta päästä. Luonteet ovat kehittyneet viime vuosina mm. avoimempaan suuntaan, mutta silti sitkeässä elää käsitys, että shiba on kovin haastava rotu ja sen kanssa on turha haaveilla harrastuksista. No, ei sitä haaveilemalla tuloksia tulekaan.

Ymmärrän toki, ettei shiba ole harrastuslajeista kiinnostuneelle pennunostajalle useinkaan ykkösvalinta ja parempikin niin. Mutta väitän, että shiballa on nopeana oppijana, monipuolisena sekä keskikokoisena ja terveenä rotuna mitä mainioimmat mahdollisuudet monissa eri harrastuslajeissa - kunhan omistajalla riittää intoa ja halua panostaa koulutuksen laatuun. Omalle koiralle löytyy lempilaji vain rohkeasti kokeilemalla! Kenties joka koiran kanssa ei ole mahdollisuuksia ihan arvokisatasolle asti, mutta kaikki yhdessä harrastaminen syventää omistajan ja koiran suhdetta. Hyvien tulosten saavuttaminen ensimmäisistä luokista ei ole mikään mahdottomuus. Ei ainakaan, jos koulutukseen panostetaan alusta asti pitäen mukana positiivista, yritteliästä ja ennakkoluulotonta asennetta. Koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa. Kyllä se vanhakin koira oppii uusia temppuja, vaikka sanonta taitaa toisin väittääkin.
Vuosi 2012, Tiuku 4 vuotta ja Suomen ensimmäinen shiban saavuttama agility-SERT

Shibaa ei toki voi kouluttaa samalla tavalla kuin paimen- tai palveluskoiraa. Työkoirarotujen kanssa voi tehdä toistoja ohjaajan tekemisten harjoittamiseksi, mutta shiban kanssa tulee suunnitella ensin ja toimia vasta sitten. Pari laadukasta suorituskertaa, joissa toimit itse oikein – ja tadaa, shibasi osaa jo! Omalle koiralle sopivan motivointikeinon löytäminen on myös olennaisessa osassa. Vaihtoehtoja motivointiin on lukuisia. Kokemukseni mukaan kannattaa pyrkiä pitämään palkkausrepertuaarissa mukana mahdollisimman monta eri keinoa, vahvistaa ja hyödyntää kaikkia koiran sisäsyntyisiä viettejä. Monella taitaa olla se harhaluulo, että ns. harrastuskoirarotujen ohjaajat eivät koskaan joudu kilpailemaan koiran mielenkiinnosta ja hakemaan sopivaa palkkauskeinoa. Kyllä joutuvat.

Shiban kanssa voi itseasiassa päästä monessa mielessä aika helpolla kun tehdään vertailua vaikka räksyttäviin terriereihin tai ohjaajan helmoissa roikkuviin sheltteihin. Itsenäinen shiba suorastaan nauttii saadessaan irrota suorittamaan agiltyestettä kauemmas ohjaajasta. Toisaalta tokossa kippurahäntää ei ollenkaan hetkauta jäädä makaamaan paikoilleen ohjaajan poistuessa kauemmas eikä sille tulisi mielenkään räksyttää noutokapulan perään. ”Shibamaisia etuja” on monia muitakin.

Kun pentukurssilla vieressä innokas noutajapentu keskittyy omistajaansa kadehdittavan täydellisesti ja oma shiba senkun nuuskuttaa ruohotupsua lukuisista huhuiluistasi huolimatta, on helppo lyödä hanskat tiskiin ja päättää ”keskittyä kotikoulutukseen”. Tuudittautua ajatukseen, että vika on rodussa. 
Ettei vain olisi kyse ennemminkin ihan omasta laiskuudestasi?

tiistai 4. lokakuuta 2016

Arkistojen aarteita: Pääkirjoitus, VASsportti 2-2013


Julkaistu alunperin: Pääkirjoitus Vaasan Agility-seuran jäsenlehti VASsportissa, elo-syyskuussa 2013. 

Terveisiä aurinkoisesta Tšekistä!


Takana on aika mielenkiintoinen kesä. Muutamat teistä ehkä törmäsikin Rantareviirillä yhteen tai useampaan pieneen pörröiseen shibapentuun, joka tai jotka olivat mukanani sosiaalistumassa ”suureen maailmaan”. Kiitos kaikille pennuille turvallisia koira- ja ihmiskokemuksia tarjonneille vassilaisille! Aika pian kun pennut oli haikein mielin päästetty maailmalle, olikin aika tämän kasvattajan itse laittaa kamat kasaan ja suunnata kohti uusia tuulia ja kokemuksia. Muutin nimittäin työharjoittelun perässä puoleksi vuodeksi tänne Keski-Euroopan sydämeen, Prahaan. Muutos on suuri paitsi noin sijainnillisesti, myös siinä mielessä, että kun aiemmin arki on ollut oikeastaan pitkälti ”pelkkää koiraa”, nyt koirakontaktit rajoittuvat lähinnä naapurin haukkuvaan muppeen ja kadulla bongaamiini nelijalkaisiin. Kämppikselläni on neljä kalaa, mutta näistä tyypeistä ei kauheasti ole iloa - ne ovat osoittautuneet vieläkin hankalimmiksi koulutettavaksi kuin omanarvon tuntevat shibani.


Elämää täällä on takana vasta pari viikkoa, mutta jo nyt on ehtinyt selvitä, että koirat ovat suosiossa Tšekeissäkin. Koirakulttuuri vaikuttaa varsin toimivalta, koirat liikkuvat paljolti vapaana – niin autotien vieressä, rappukäytävässä kuin tietysti etenkin puistoissa ja muilla viheralueilla. Omistajat eivät odota koiriensa pysyvän välittömässä läheisyydessä, vaan tuntuvat luottavan siihen, ettei oma koira viipota autotielle tai muuallekaan omistajan selän takana. Koira tulee kyllä perästä, kunhan nuuskutteluiltaan ehtii. Jätökset ilmeisesti kerätään melko tunnollisesti, koska sotkua ei ole osunut silmiin. Minkäänlaisia rähinöitä ei näytä syntyvän vaikka puistossa vapaana temmeltää isoa ja pientä, karvaista ja karvatonta, nuorta ja vanhaa koirakaveria. Koirat näyttävät siis puhuvan koiraa keskenään varsin hyvin  - toisin kuin paikalliset ihmiset englantia. Joukkoliikenteessä kulkevilla isoilla koirilla näkyy lähes aina olevan käytössä kuonokoppa, mutta koirat saavat kyllä olla mukana niin ravintolassa, terasseilla kuin kauppakeskuksissakin.

Toivottelen täältä käsin kauniita syyspäiviä kaikille Vaasaan. Seuraavaan VASSportin numeroon otetaan muuten erityisen mielellään kirjoitusapua vastaan, sillä täältä maailmalta on vähän vaikea kirjoitella esimerkiksi raportteja paikallisista koiratapahtumista. Tuttuun tapaan juttuvinkit ja kuvat ovat aina tervetulleita, ja älkäähän unohtako jakaa luokkanousu- ja valiotuloksianne jäsenistön kanssa. Vaikkei se Suomessa aina niin tyypillistä olekaan, omia hyviä saavutuksia ja tuloksia saa ja pitääkin "tuulettaa”. Niinhän sitä sanotaan että jaettu ilo on kaksinkertainen!

lauantai 24. syyskuuta 2016

Ikinuori


Vasemmalla 1 vuotta vuonna 2009, oikealla 8 vuotta vuonna 2016. 

Tiukulla oli edellispäivänä synttärit: "pikkuneiti" täytti jo 8 vuotta! Veteraani-ikä siis, jos näyttelysääntöihin on uskominen. Mutta kirjoittelinkin jo aiemmin tänä vuonna siitä, että Tiuku todellakin on parhaassa iässä, niin tänään kuin huomenna. 

Ja mä niin toivon, että meillä on vähintään vielä toiset kahdeksan vuotta yhdessä edessä <3


torstai 22. syyskuuta 2016

Arkistojen aarteita: Koiratonna (4/2013)

Kotikadulla Halikossa

Laiska keinot keksii, voi vaan nyt todeta.

Juttua ei oikein ole viimeiaikoina blogiin irronnut, mutta päädyin mutkien kautta kesällä kuitenkin lueskelemaan vanhoja, eri koiralehdissä julkaistuja kirjoituksiani. Siitäpä tulikin ajatus, että miksipä en voisi noita samoja juttuja täälläkin jakaa - ne kertovat kuitenkin tarinaa ajastaan ja uskallan väittää, ettei mielipiteetkään kovasti ole muuttuneet. Tai jos ovat, sen saatte kyllä kuulla :) Ainakin muutama kirjoitus siis tulossa loppuvuoden ajalla Arkistojen aarteita -teeman alle, olkaapa hyvät.


Koiratonna

Julkaistu alunperin: Kolumni, Suomen Shiba ry:n jäsenlehti Shibasanomat, marraskuussa 2013.

Kun sain huhtikuussa sähköpostiini viestin, jossa minut toivotettiin tervetulleeksi Tsekkeihin, fiilikset olivat aikalailla kohdallaan. Työharjoittelupaikka keski-Euroopan sydämessä, Prahassa, vaikutti juuri sellaiselta, mistä olin haaveillut. Mutta. Se kuuluisa mutta. Koko ikäni koirien kanssa eläneenä olen tottunut siihen, että kaikkiin elämän suuriin muutoksiin liittyy aina kysymys koirista ja niiden hyvinvoinnista. Tällä kertaa ei ollut pelkästään kysymys siitä, kuka pitää huolta koiristani, vaan yhtälailla puntarointia, miten oikeastaan itse pärjään ilman koiriani. 

Ei sitä kuitenkaan syyttä sanota, että joskus pitää uskaltaa ja tarttua tilaisuuksiin, joita elämä tuo tullessaan. Tässä tapauksessa myönteisen vastauksen lähettäminen huhtikuiseen sähköpostiin tarkoitti monenlaisten käytännön asioiden järjestämistä kolmen kuukauden varoitusajalla. Se tarkoitti puolta vuotta työ- ja elämänkokemusta vieraassa maassa vieraan kielen keskellä. Lisäksi yhtenä isoimpana huomiona tiedostin, että se tarkoittaisi myös kokonaista kuutta kuukautta elämää koirattomana.

Toki, vaihtoehto olisi ollut pakata täyteen ahdetun matkalaukun lisäksi ruumaan myös kaksi rakasta kippurahäntääni, mutta päätös jättää koirat Suomeen muodostui varsin nopeasti. Tiukulle ja Helmille oli ovi avoinna tytöille tutussa ja turvallisessa paikassa vanhempieni ja kippurakavereiden Iitun ja Aatan luona. Neljän shibaneidin lauma saa nyt mennä viilettää yhdessä sen sijaan, että olisin ottanut Tiukun ja Helmin mukanani asumaan vajaan kahden miljoonan asukkaan pääkaupunkiin ja viettämään pitkiä päiviä kahdestaan ollessani töissä.

Miltä elämä koirattomana sitten on maistunut? Etukäteen murehdin esimerkiksi, mitenhän tylsältä tuntuu tulla töistä kotiin, kun vastassa ei riehakasta koirakomiteaa tai kun uutta päivää ei saa aloittaa shibatervehdyksen voimalla. Tätä kirjoittaessa olen viihtynyt Prahassa kolme kuukautta. Ja onnekseni paino voidaan todella pitää sanalla viihtynyt. :) Koira-arjen iloja kaipaa joskus väkisinkin, mutta toisaalta elämä täällä on joka tapauksessa hyvin erilaista kuin Suomessa. Arki on kiireistä ja viikonlopuillekin riittää nähtävää ja ohjelmaa – matkustelua, tapahtumia, juhlia ja uusia ystäviä. 

Aluksi ehkä eniten hölmöltä tuntui lähteä juoksulenkille ilman omaa kirikaveria. Myös kävelylenkeillä käyminen tuntui varsin kummalliselta – mitä niillä käsillä edes kuuluu tehdä, jos yhdestäkään hihnasta ei tarvitse pidellä kiinni? Koirien ikävöintiä on kuitenkin hillinnyt se, että tietää kotona olevan kaikki hyvin. Viimeksi tänään sain Suomesta Skype-kuvaa koiralaumamme sunnuntain vietosta. Kyllähän se sydämestä riipaisi – katsella miten tytöt niin tutunoloisesti oleskelivat ja lepäilivät sekä kerjäsivät vuoroin rapsutuksia, vuoroin maistiaisia valmistumassa olevasta isänpäivälounaasta. En kuitenkaan päivittäin koe samanlaista ”tyhjän kodin syndroomaa” kuin jos koirat ovat Suomessa olleet syystä tai toisesta poissa kotoa. Asuntoon ja elämääni täällä ei ole assosioitunut mitään koiriin liittyvää, joka muistuttaisi väliaikaisesta koirien mentävästä aukosta elämässäni.

Etukäteen olin ajatellut, että voisin puolen vuoden aikana käydä täällä vierailemassa parin paikallisen shibakasvattajan luona ja muutenkin tavata muita koiraihmisiä ja koiria. Tästä suunnitelmasta luovuin kuitenkin nopeasti. Toisten koirien paijailu tuntuu mukavalta hetken, mutta äkkiä se iskee – entistä isompi ikävä niitä ikiomia muppeja. Siispä taktiikkani on ollut pitää satunnaiset koirien rapsuttelut varsin lyhyinä tuokioina ja pääasiassa pysytellä kiireisenä muiden harrastusten parissa.

Voin jo nyt sanoa, että reissuun lähteminen on ollut yksi elämäni parhaista päätöksistä – joka päivä opin ja koen jotain uutta. Myös päätös jättää koirat kotiin tuntuu oikealta, kun kyse on kuitenkin vain puolesta vuodesta. Ken tietää, ehkä Suomen talven tuiskuissa lenkille lähteminen ja kurainen kevät tuntuvat jotenkin aiempaa paremmalta ensi vuoden puolella? Enää ei kuitenkaan ole ollenkaan poissuljettua, että joskus vielä toistekin suuntaan asumaan Suomen rajojen ulkopuolelle. Ties vaikka palaisin juuri tänne ihanaan Prahaan. Sillä kertaa sitten tosin sinne ruumaan en nakkaa ainoastaan matkalaukkua, vaan kahden koiran mentävän lentoboksin. Boksin sisällä on se kaikkein arvokkain lasti, jonka omistan.

lauantai 17. syyskuuta 2016

Edustusta kesän koiranäyttelyissä


Olen harmillisen harvoin päässyt osallistumaan shibojen (tai siis Suomen Seurakoirayhdistyksen eli SSKY:n) erikoisnäyttelyyn. Viime vuosinna petraus on kuitenkin ollut merkittävää, sillä ihan kahtena peräkkäisenä vuotena olen itse ollut mukana. Viime vuonna Aata otti omansa, ja tänäkin vuonna sujui ihan mukiinmenevästi! Mirai No -edustus lepäsi Pörrin (Mirai No Aidoru Idai) ja Ginin (Mirai No Sir Salmiac) harteilla, sekä kannustusjoukoissa mukana paikalla oli myös pikkuinen Taku, Mirai No Tadataro.

Gin
Pörri
Taku
Ihan omia koiria mulla ei ollutkaan ilmoitettuna, mutta esitin Pörrin. Pörri päräyttikin reippaana tasokkaassa valioluokassa toiseksi erinomaisella arvostelulla ja SA:lla, sekä lopulta vielä neljänneksi paras uros -luokassa. Gin esiintyi myös tyylikkääseen tapaansa, ja sai nuorten luokassa hienosti erinomaisen. Nää pojat <3

Kaikki näyttelyn tulokset löydät KoiraNetista. Tuomarina oli ruotsalainen Britt Nyberg, joka oli oikein mukava (suorastaan vitsikäs, "moittien" minua siitä, että lihapullani eivät olleet ruotsalaista laatua) ja teki arvostelussa koirista mielestäni hyviä huomioita.





Kuvat erikoisnäyttelystä on ottanut Katja Pesonen, kiitos!

Vähän muitakin näyttelytuloksia on kesän aikana saavutettu. Ihana Itä-Suomen edustuksemme Mirai No Sorairo aka Nuka teki näyttelydebyyttinsä todellisella tyylillä napaten heti sertin matkaan. Go Nuka! Nuka on harjoitellut mätsäreissä kesän mittaan ja yksi mun suosikkipätkä on tämä seuraava video Nukan ikiomalta Instagram-tililtä. Katsokaapa tuota häntää: harvinainen kuin mikä, mutta kuin japanilaisten ihanneshiban kuvauksesta!


Video, jonka Nuka (@nukashiba) julkaisi


Myös Navin ja Seitan lapset ovat jo aloitelleet näyttelyuraansa ja kävipä mammakoira itsekin näyttämässä mallia, voittamalla koko shibasakin kasvattajatuomari Charlotta Mellinin (Tiukun kasvattaja) arvioimana. Rotunsa parhaan ja CACIB:n voittaminen kasvattajatuomarin (ja vieläpä kovasti arvostamani sellaisen) tuomaroimana on aika hieno juttu.
 
VSP Laggan Izumi (Fumikon veli) ja ROP Mirai No Ayumi Akai. Kuva: Merete Godt.

Mätsäripalkintojen haalimisen lisäksi Navin pennuista Haru (Mirai No Tatsutaro) on ehtinyt myös yhteen epäviralliseen pentunäyttelyyn elokuun alussa. Tulos puhuu puolestaan: ROP ja RYP-4!  Olin itsekin paikanpäällä Helsingin Tuomarinkartanossa Harua tsemppaamassa ja nappaamassa muutaman valokuvan muistoksi. Odotan innokkaasti, että Haru, Taku ja Mio pääsevät isompiin kehiin. Vaikka itse sanonkin, nyt vaikuttaa siltä, että tässä pentueessa on palikat aika kivasti kohdallaan. Ei mitään paineita, omistajat! :D



Tästä on hyvä jatkaa, kiitos kaikille kasvatinomistajille aktiivisuudesta! Pienisuuri toive olisi saada kasvattajaryhmä kasaan joulukuun Messukeskuksen näyttelyihin. Saapa nähdä! Joka tapauksessa: hyväntuulisesti, mutta tarmokkaasti suunnataan kohti uusia kauneuskilpailuita - kännykkäräpsäisy Ginista (ja Viivun kädestä) tiivistää mielestäni tämän asenteen erinomaisesti.

maanantai 29. elokuuta 2016

Lomaraportti

Kesälomasta on jo kuukausi, mutta ei se ihan vielä kokonaan unohtunut oo. Varsinkaan, kun viikon päästä alkaa loma, part II, Kroatiassa. Tiuku ja Helmi pääsevät taas luottohoitajalle Mintulle kylään :)

Mainitsemallani loman ekalla osuudella ehdittiin kuitenkin tosiaan monenlaista. Heti perjantaina lähdettiin kohti Puumalaa ja perinteistä mökkiviikonloppua. Perillä odottivat jo Aata ja Iitu, joten neljän koiran lauma oli koossa taas. Tytöt pysyvät hyvin vapaana, kunhan naapureita ei ole ihan näköetäisyydellä, joten varmasti parasta mökkeilyssä onkin koirien näkökulmasta vapaus ulkoilla mielinmäärin.


Mökkeilyn jälkeen ajeltiin tunti-pari pohjoiseen, mummolaan Leppävirralle. Siellä vapaus jatkui ja aika hyvin tytöt seurasivat kyllä metsäteillä lenkkeillessäkin. Kävin parinakin iltana kävelyllä tai hölkkäilemässä, ja oli ihan kiva ottaa halukkaat koirat mukaan ilman hihnoja. Hetkittäin oli varsin lämmin, mutta onneksi metsäpuroista pystyivät (koirat) juomaan. Rohkeimmat (Helmi ja Tiuku) kastoivat tassunkin, tai jopa pari.













Tiistai-illaksi suunnattiin takaisin Helsinkiin - matkalla pysähdyttiin mm. Mikkelissä Tertin kartanolla serkkua treffaamassa. Loppuviikko vietettiin kaupungissa mm. Lintsillä, kavereiden kanssa ja urheillen. Koirien kanssa taidettiin käydä Seurasaaressa auringonlaskua ihastelemassa. Seuraavalla viikolla taas sitten reissailu jatkui: Ensin moikkailtiin Lohjalla Elisaa ja pikku-Juliusta, ja sitten oltiinkin taas mökillä. Tällä kertaa ensin ihan omalla mökillä Somerolla ja keskiviikkona sitten tutulla Kustavissa. Kustavissa käytiin myös mm. kaupassa ja satamassa lounaalla ja tytöt herättivät ehkä tavallistakin enemmän huomiota ja kysymyksiä. Torstaina sitten jatkettiin jo Vaasaan ja siellä päässä koirat pääsivät mukaan mm. Härmään anoppi- ja appiukkoehdokkaita ihmettelemään. Vaikutti siltä, että koirat eivät ainakaan laskeneet pisteitäni vaikka kerjäsivätkin herkkuja oikein innokkaasti ;)






Ihan ylpeä saa kyllä Helmistä ja Tiukusta matkakavereina olla, sen verran leppoisia tyyppejä yleensä ovat. On kiva ottaa koirat kahvilaan tai kaverille mukaan, kun tietää, etteivät ne juurikaan pidä itsestään melua tai aiheuta muuta pahennusta. Päinvastoin, yleensä riittää juteltavaa ja naurahduksia, kun neidit omilla persoonallisilla tavoillaan ovat läsnä erilaisissa tilanteissa. Vielä kun Helmi tulis vähän nopeammin juttuu uusien koiratuttavuuksien kanssa, olis kaikki vallan helppoa. Noh, ehkä kaikkea ei voi saada :)